Kalkkiviivoilla

"Vaikka tämä tarina kertoo siis musta, se kertoo myös neiti Tuoksuvasta, mun isästä Juhanista ja valmentajastani Artturi Määttäsestä. Jos isää saan kiittää siitä, että ylipäänsä rupesin juok-semaan, Artturia saan kiittää siitä, että jatkoin juoksemista vaikeuksien jälkeen ja että se jaksoi luottaa muhun." Seuraavan talven aikana sain tuntea nahoissani, mitä pojasta mieheksi kasvaminen juoksu-urheilussa tarkoittaa. Ei vieläkään liian paljon määriä eikä tehoja, mutta vaatimustaso ja asenne aivan toista luokkaa kuin jalkapuolipojan treeneissä. Nyt mentiin niin että peräsuoli lotkotti - ja tämä ilmaus oli Määttäsellä pehmoimmasta päästä. Jopa isän oli vaikea välillä seurata apuvalmentajana sitä rääkkiä, johon jouduin. Mutta turhaan hän huokaili. Kaikki mitä tehtiin, tehtiin minua varten. En yksinkertaisesti sietänyt ajatusta häviämisestä, ja tämä oli minun puolihullu tapani siirtää ajatukset kilpakumppaneista omiin tekemisiin. Kesällä kun joutuisin kohtaamaan vastustajat radalla, mutta erityisesti itseni, häviämisfobioineen kaikkineen, olisi ainakin varma, että juoksisin huippukunnossa enkä lähteäkseni katsomaan miten äijälle käy.